(Pahoittelut mahd sekavasta kirjoituksesta, tämä on kirjoitettu hyvin vahvojen kipulääkkeiden alaisena)
Vakavan masennuksen ja muiden terveysongelmieni lomassa teen vapaaehtoistyötä ykköstyypin diabeetikoille tarkoitetussa yhdistyksessä aina kun jaksan ja pystyn. Viimeisen muutaman vuoden ajan olen ehtinyt kokea äärimmäisen paljon tässä yhdistelmässä toimimisesta.
Syy minkä vuoksi tämän yhdistyksen toiminta on lähellä sydäntä, on halu sekä tehdä hyvää yleisesti, että halu tuoda kanssadiabeetikkoja toistensa piiriin, mahdollistaen vertaistuen ja uusien ystävyyksien ynnä muiden kehittymisen. Luonnollisesti ykköstyypin diabeetikot saavat toisistaan irti myös omahoitoon liittyviä vinkkejä ja muita suoraan taudin tilaan, tasapainoon ja hoitoon suoraan tai epäsuorasti vaikuttavia asioita.
Olen itse ollut aikoinaan se diabeetikko, joka on ilahtunut ensimmäistä kertaa toisia ykköstyypin diabeetikoita joko netissä tai livenä tavaten, ja sieltä tämä kaikki juontaa. Tiedän minkälaisia nuo kokemukset voivat parhaimmillaan olla — life-changing. Tietenkään kaikkien kaikki kokemukset eivät ole dramaattisia, ja tietenkään kaikki ei mene aina auvoisesti ja täydellisesti, mutta silti jokainen positiivinen kokemus kenelle tahansa meistä on plussaa.
Ajankäytöllisesti tämän yhdistyksen perustoiminnan pyörittäminen ei vie järkyttävästi aikaa, silloin kun tietää mitä ja missä tekee, milloin sen tekee ja kuinka asiat toiminnan ympärillä toimivat. Olen hionut toimintatapoja vahvasti rutiininomaisiksi ja helposti toistettaviksi, mutta toisaalta huomaan samalla myös luovani silloin tällöin uusia lähestymistapoja ja toteutusideoita — välillä ihan lonkalta, kuten monet minut tuntevat hyvin tietävät.
Kaikki tämä kulkee hyvinä päivinä hienosti, mutta huonoina päivinä esimerkiksi yhdistyksen tiedotus ei ole yhtä näkyvää elleivät kyseessä ole parempina hetkinä etukäteen ajastetut julkaisut. Synkissä mielenmaisemissa laahustaessani en kykene luomaan uutta tai pyörittämään sitä helpoksi hiottua perustoimintaakaan, saatika vastailemaan vaikkapa viesteihin tai maileihin yhdistyksen toimintaa koskien.
Joissakin tapauksissa huomaan masennukseni olevan läsnä myös muuten iloisissa tapahtumissa, kuten suosituissa dinnereissämme joissa me ykköstyypit kokoonnumme käytännössä syömään yhdessä, samalla kaikesta mahdollisesta pitkin iltaa turisten. Minimiaika perusdinnerille on melkeinpä kolme tuntia, ja toisaalta joskus päädytään jatkoille joista kotiudutaan vasta pikkutunneilla.
Pidän tuolloin itseni ulkoisesti kuitenkin niin pystyessäni sellaisesssa moodissa, että pystyn osallistumaan keskusteluun — jos en itse puhetta vetäen, niin ainakin välillä osallistuen ja erityisesti kuunnellen keskustelua. Masennus yhdistettynä borreliosiini liittyviin oireisiin pakottaa silloin tällöin minut ilmoittamaan lähteväni kotia kohti jo parin tunnin kohdalla, vaikken sitä haluaisi tehdä.
Toisaalta tiedän, että ykköset kyllä osaavat ja pystyvät ilman minuakin viemään iltaa keskenään eteenpäin. Samalla saatan miettiä, mihin minua toisaalta ylipäätänsä tarvitaan, ja tuolloin masennus yrittää ottaa vallan ja täyttää mielen negatiivisilla ajatuksilla. Näitä vastaan taistellen menee joskus kotimatka, joskus loppuiltakin kotona, mutta viimeistään seuraavana päivänä olen yleensä taas takaisin omassa perustilassani näitä kyseisiä ajatuksia koskien.
Samanlaisia negatiivisia ajatuksia liikkuu mielessäni usein myös muissa tapahtumissamme ja kokoontumisissamme. Se että en ole ehkä helpoimmin palautetta vastaan mieluusti ottava henkilö, ei auta sitä että saatan miettiä vaikkapa tapahtumassa X kokoajan sitä, pitävätköhän ihmiset nyt tästä tai olisiko jotain pitänyt tehdä toisin. Sen myötä mietin jo ennakkoon minkälaista palautetta tapahtumasta on jälkikäteen tulossa.
Perfektionisti en todellakaan ole, ja ajatustapani varsinkin masennuksen ollessa kunnolla päällä on sellainen, että OK, jos sitä huonoa palautetta tulee, niin tulkoon ja lisätään se tähän muutenkin jo paskaan oloon. Eli tavallaan lopulta ajatus on se, että aivan sama mitä palautetta tulee, tilanne pään sisällä on jo valmiiksi niin masentunut että pienet lisäpaskat eivät sitä kamalasti hetkauta. Eivätkä ne hetkautakaan. Ja todellisuudessa kaikesta palautteesta todella railakas enemmistö on aina ollut positiivista. Hyvä niin.
Hyvä niin myös siksi, että toisaalta silloin pystyn ajattelemaan, että olen kuitenkin saanut jotakin hyvää aikaan. Pääasiassa yksin, jos kyseessä on sellainen tapaaminen tai tapahtuma johon itsekin osallistun (valtaosin PK-seutu + mökit + risteilyt + messut/luennot/jne). Kehä III:n ulkopuolella valtaosin hommia pyörittävät paikalliset vapaaehtoiset, josta äärimmäisen suuri hatunnosto heille! Toki myös PK-seudulla on joitakin tapahtumia vuodessa joissa mukana järjestäjinä ja/tai vapaaehtoisina on yksi tai useampia muita — kiitos heille myös kaikesta!
Mutta miksi valtaosa mainituista tapahtumista pitää organisoida yksin? No siksi, että olen rakentanut yhdistyksen tarkoituksella sellaiseksi, että käytännössä kaikki kulkee aiemmin mainitsemieni helppojen, toistettavien toimintamallien mukaisesti. Ne ovat sellalisia, joita yksi ihminen voi hyvin vetää, vaikkeivät ne ajallisesti kamalasti viikosta tunteja viekään.
Siinä missä yhdistyksen hallituksessa on tärkeitä ihmisiä, ja tiedän saavani heiltä tarvittaessa apua kaikkeen, olen valinnut tehdä tätä kaikkea pääosin yksin. Ehkä se on myös jonkinlainen tapa pyrkiä saamaan elämään edes jokin elementti jota pystyy jollakin tasolla hallitsemaan ja kontrolloimaan, toisin kuin omia terveysongelmia.
Terveysongelmia, jotka ovat siis tämän vakavan masennuksen ehdoton perusta. Matka on ollut pitkä ja sisältänyt neljä itsemurhayritystä, mutta osan terveysongelmista kohdalla näkyy pientä valoa tunnelin päässä. Matka sinne tunnelin päähän on kuitenkin vielä pitkä, ja yksityiskohtiin en mene koska olen käsitellyt niitä muissa kirjoituksissa jo niin paljon.
Silti näiden terveysongelmien lisäännyttyä olen huomannut ahdistuksieni ja masennusteni lisääntyneen, ja luonnollisesti niiden esiintyvyys myös vapaaehtoistyössäni on lisääntynyt oleellisesti. Tästä syystä kypsyttelin viime vuoden loppupuolelle mentäessä ajatusta, että lopettaisin tämän vapaaehtoistyön nyt tänä keväänä, ajaisin yhdistyksen alas ja keskittyisin muihin asioihin.
Sen sijaan päädyin pyörtämään tuon lopetuspäätöksen syystalvella tiettyjen, mieltä lämmittävien, tärkeiden tukieleiden myötä. Näitä on tullut ripotellen lisää tässä vuodenvaihteen tälläkin puolella, ja juuri nyt tiedän että tukea ihan näiden rutiinihommienkin pyörittämiseen löytyy jos ja kun tulee tilanteita joissa en pysty enää itse toimimaan mielestäni tarpeeksi järkevällä tasolla.
Ehkä nämä eleet ovat olleet yksi syistä minkä vuoksi viestintäni sekä yhdistyksen nimissä että yksityishenkilönä on saattanut saada aiempaa enemmän sellaista lempeämpää, välittävämpää sävyä, joskus jopa liiankin vaaleanpunaisen rakastavaista sellaista. Sitä ei pidä pelästyä, se on vain oire siitä, että haluan teille kaikille ykköshöpönassuille hyvää, ja sen toteutuessa tiedän sen tekevän taas hyvää taistelulleni masennusta vastaan.
Saan siis todella, todella paljon irti jokaisesta tyytyväisestä, iloisesta, onnellisesta, ongelmansa ratkotuksi saadusta tai muuten positiivisen kokemuksen mistä tahansa yhdistykseni tapaamisesta, tapahtumasta tai vaikkapa keskusteluryhmän viestiketjusta saaneesta ykköstyypin diabeetikosta.
Se yhdistettynä tukeen, jonka tiedän tarvittaessa saavani vaikka yksin haluankin asioita tiettyyn rajaan saakka pyörittää, auttaa jaksamaan ja jatkamaan tätä toimintaa. Ainakin tämä vuosi vielä pitää pyörittää tätä toimintaa, kenties seuraavakin ja sitä seuraava. Katsotaan miten olot etenevät.
Olen herkkä, ja nyt vihdoin avauduin aiheesta josta on pitänyt jo pitkään kertoa. Meitä masennuksen kanssa eläjiä on Suomessa todella paljon, ja kullakin meistä on niitä omia keinoja millä jaksaa. Toivottavasti.
Jos olet koskaan yhdistykseni toiminnan kautta päätynyt edes hymyilemään, tai miten tahansa muuten positiiviseen tilaan, siitä saa kertoa. Edes minulle vaikka privana messengerissä/whatsappissa. Teidän onni ja ilo on minun onni ja ilo. Hyvät tuntemuksenne ovat minulle rakkaita. Tahdon teille hyvää.
Ollaan täällä toisiamme varten.
