Viime vuoden reissu Islantiin on muistikuvissa vieläkin, mutta tämän vuoden Islannin reissusta on melkoisen sumuiset muistikuvat. Avaan ne tässä ja nyt.
Muistan menolennon Icelandairilla menneen oikein hyvin. Nyt muutamia lentoja heidän kyydissä menneenä voin lämpimästi suositella.
Muistan sen että alkuperäinen hotelli sössi varauksen, ja päädyin meren rannalle suht lähelle keskustaa toiseen hotelliin ensimmäiseksi yöksi. Jo tuona iltana oloni oli suht jäätävä, todennäköisesti happomyrkytys oli ehtinyt jo vähitellen alkaa siinä illan mittaan.
Samana iltana tuuli aivan järjettömästi, jonka vuoksi hotellin asiakkaita kehotettiin pysymään sisätiloissa. Seurasin sitä siis huoneen ikkunasta, ja se myrsky kesti läpi yön. Kauempana Reykjavikista oli mitattu yli 75m/s puuskatuulia, ja Keflavikin lentoliikenne oli keskeytetty. Nuts!
Seuraavasta päivästä eteenpäin olin toisessa hotellissa, enkä enää muista ehdinkö olla yhden vai kaksi yötä. Yhtenä päivänä sain vierailtua lyhyen matkan päässä keskustan ”pääraitilla”, josta matkaan tarttui ihana islantilainen villapaita. Puhti oli siinä kohtaa jo todella pois, hapot siis lisääntyneet (ei, mukana ei ollut ketomittaria).
Muistan käyneeni myös ruokakaupoissa erilliset reissut hotellilta käsin. Kahtena eri päivänä, kahdessa eri kaupassa joista toinen taksilla kauempana. Siellä kauppakeskuksessa istuskelin puhti taas täysin poissa runsaan tunnin odottelemassa josko olo paranisi, mutta ei. Apua tarjoamaan tullut kaupan myyjä tilasi taksin jolla pääsin taas takaisin hotellille.
Se toisessa, lähemmässä kaupassa käynti oli aivan tuskaa. Liikuin muutamia metrejä kerrallaan, jonka jälkeen tauko, ja sitten taas muutama metri. Kaupassa en saanut pakattua ruokia kassiin, joten myyjä auttoi. Paluumatkalle tilasin taksin kaupan eteen, matkaa oli noin 200 metriä.
En tiedä miksi emmin soittaa paikalliseen hätänumeroon niin kauan. Jonakin päivistä kuitenkin soitin kun sängystä ylös nouseminen ei meinannut enää onnistua.
En muista ambulanssimatkasta mitään. Reykjavikin jossakin sairaalassa muistan lääkärin, nuorehkon ja kohteliaasti englantia vääntävän. Yhden söpön hoitajan. Olon kohennuttua vähitellen useiden litrojen iv-nesteytyksen jälkeen sain lääkäriltä muodollisen luvan matkustaa seuraavan aamun lennolla takaisin Suomeen.
Lentokentällä oli napakka vammaisavustaja joka hoiteli minut pyörätuoliin ja sillä portille. Lennosta en muista mitään. Suomeen päästyäni ensin yritin vain potea kotona ja kielsin ystävääni soittamasta ambulanssia. Ystävä ei kuitenkaan kauaa kysellyt, vaan soitti ambulanssin, ja päädyin Meilahteen jossa magneettikuvattiin jalka. Sen myötä Charcotin todettiin iskeneen oikean jalan toiseen kohtaan.
Jalkapöytä oli romahtanut, koska veneluu oli käytännössä syöpynyt nekroosin eli kuolion vuoksi. Tästä syystä myös tuo happomyrkytys tai sen alku. Loppu on historiaa.
Paitaa lukuunottamatta melkeinpä kaikki muu mitä Islannissa oli tarkoitus tehdä, helikopterikuvausreissu mukaanlukien, jäi tekemättä. Sen sijaan että surisin sitä, olen onnellinen siitä että nyt on käytännössä syy lähteä kolmannelle Reykjavikin matkalle joskus tulevaisuudessa.
PS: En kirjoita näitä saadakseni sääliä. En kaipaa sääliä, kiitos. Sen sijaan haluan purkaa nämä pois päästäni. Se pitää tehdä johonkin, ja tämä on minun kanavani sille 👌.
