Voit myös kuunnella tämän kirjoituksen podcastin muodossa.

Häpeä

Häpeä, se tunne jota en enää osaa tuntea. Sen jälkeen kun kaikki tämä sairastelu ja terveysongelmat alkoivat, borrelioosin iskiessä joulukuussa 2016, en ole osannut tuntea häpeää. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Siinä missä koen että tuolloin ensimmäistä sairaalajaksoa edeltänyt koko kropan vasemman puolen tunnon menetys aiheutti myös muunlaisia muutoksia mieleeni ja persoonaani, yksi huomattavimmista muutoksista on ollut juuri tämä.

En siis häpeä käytännössä mitään. Jos kusen jonkin asian tai jos teen jonkin toimenpiteen tai tehtävän jotenkin väärin, tai vaikkapa päästän suustani sammakoita, se on ihan sama. En tunne mitään siihen liittyen.

Tuota sairaalareissua aiemmin muistan hyvin 24/7 työnarkomaanivaihesta, että koin häpeän tunteita joskus esimerkiksi asiakkaisiini liittyen jos olin tai olimme pissineet jotain tärkeää tai vähemmän tärkeää.

Vapaa-ajasta puolestaan en tunnu muistavan kovinkaan paljoa, koska a) sitä oli vähän ja b) aivoni tuntuvat blokkaavan jonkin verran ylipäätänsä muistoja ennen noita ensimmäisiä aivojen magneettikuvauksia jne.

Sääli

Sääli on toinen ajankohtainen asia, mikä pyörii mielessä. Olen siinä käsityksessä, että jotkut pitävät kirjoituksiani, podcastejani, päivityksiäni ja muita sellaisena ulosantina, jolla kerjään sääliä ihmisiltä tilannettani / tilanteitani koskien.

Näin se ei ole. En nimittäin koe saavani säälistä mitään. En reagoi sääliin. Sen sijaan pidän tärkeänä, että saan suoltaa ajatuksiani ulos edes jossakin muodossa, päiväkirjatyyppisestikin kenties.

Toisaalta koen myös, että jos jollakulla sattuu olemaan samankaltainen tilanne menossa, saattaa se joku saada päivityksistäni jonkinlaista vertaistuen hippusta.

Toisinsanoen en kerjää sääliä. Capiche?

Psykoosia odotellessa

Eilinen, tai siis toissapäiväinen, mikälie päivä, oli ensimmäinen sellainen päivä jolloin pelkäsin lähestyväni psykoosia. En tiedä mikä sen voimakkaan dippauksen aivoissa aiheutti, mutta en ollut oma itseni useita tunteja kestävän jakson ajan, jolloin mm. hakkasin rikkinäistä Charcot-jalkaani täysillä maahan.

Tuntui kuin en olisi olemassa, tai jos olen niin en kuitenkaan ole, tai.. en osaa selittää. Katseeni oli tuolloin vuoroin lasittunut, vuoroin aggressiivinen. Muistan huutaneeni suhteellisen raivokkaasti jossakin vaiheessa. Toisaalta pystyin välissä käymään kaupassa hammasta purren. Nelinkertaisen lääkeannoksen ja ystävän tuen kautta pääsin kuitenkin aamuyöllä rauhallisempaan olotilaan.

Seuraavana päivänä jatkoin hieman vahvemmalla lääkityksellä kuin normaalisti, ja vaikka pelkäsin että sama oloitla tulee uudelleen, ei se lopulta tullut. Onneksi. En jaksaisi taas alkaa säätämään lääkityksiä. Toisaalta siihenkin on mahdollisuus maanantaina, seuraavassa psykosessiossa. Katsotaan.

Juuri nyt suhteellisen zombie tilanne. Josko nyt saisin edes tämän kirjoituksen/podcastin ulos.