Kuulun siihen ihmisjoukkoon, joka ajattelee ettei oman itsensä päätymistä historian kirjoihin enää ole järkevää tavoitella nykypäivänä. Ei sinänsä että itse olisin koskaan tavoitellutkaan, mutta noin yleisesti.
Instagram / Snapchat / Tiktok -sukupolvea ei valtaosin historia kiinnosta, ja on vaikea nähdä tekijöitä jotka muuttaisivat tilannetta heidän kasvaessaan. Eletään tulevaisuudessa tai nykyhetkessä, ja enintään lähimenneisyyttä muistellen.
Sen sijaan elämäntyö ajatuksena on mielestäni pienempi, mutta nykytilanteeseen sopivampi tapa kuvata jotain merkityksellistä, mitä yksittäinen henkilö on elämänsä aikana saanut aikaiseksi tai ollut osana rakentamassa.
Aihetta on ollut aikaa ajatella nyt kun olen lojunut psykiatrisella osastolla kohta viikon.
Oma elämäntyöni
Elämässäni on ollut runsain mitoin onnistumisia läpi vuosien, tottakai myös epäonnistumisia. Onnistumisista yksi on sellainen jonka voin osaltani lukea omaksi elämäntyökseni, ja se on perustamani yhdistys ykköstyypin diabeetikoille, Ykköstyypit ry.
Varta vasten ympärilleni luotu yhdistys, jossa byrokratia on jätetty niin minimiin kuin laki sallii, on ollut suurempi onnistuminen kuin olisin koskaan voinut kuvitellakaan sen perustamisvaiheessa. Toiminnasta 90% on omaa diktatuurista käsialaani, loput ihanien vapaaehtoisten, kiitos heille jälleen!
Koen pystyneeni luomaan suomalaisille täysi-ikäisille ykköstyypin diabeetikoille puitteet ja mahdollisuudet tuiki tärkeän vertaistuen toteuttamiseen maalla, merellä ja ilmassa. Tai siis, kaupunkeja on käyty läpi kymmenittäin ja ulkomaillakin on vierailtu, laivalla ja lentäen. Osallistujia vuotuisesti sadoittain.
Tärkeintä tässä on ollut nähdä livenä — ja joskus etänä — niitä hetkiä jolloin kaksi diabeetikkoa löytää toisensa, bondaavat ja syntyy hyvien hetkien lisäksi mahdollisesti jopa ystävyyksiä. Joskus vuosikausia kestäviä sellaisia, kenties loppuelämän? Hetkenkin ystävyydet lasketaan.
Ne hetket kun täysin tuore diabeetikko saapuu joukkoomme ja kokee olonsa tervetulleeksi, saaden samantien turvalliselta tuntuvaa vertaistukea. Voi puhua D-asioista täysin vapaasti kiertelemättä, ja kaikki ymmärtävät termit kättelyssä. Voi kuulua joukkoon.
Tai kun vuosikausia ykköstyyppiä sairastanut diabeetikko tulee tapaamiseen, ja kertoo sen olevan ensimmäinen kerta kun on muiden ykköstyypin diabeetikoiden joukossa. Ja kun se tyyppi tulee uudelleen seuraavaan ja seuraavaan tapaamiseen.
Ja koska tapaamisissa on lähes aina enemmän kuin kaksi henkeä, niitä verkostoitumisia saattaa tapahtua useamman diabeetikon välillä ristiin rastiin. Syntyy pieniä D-kaveriporukoitakin.
Ja ne hetket kun uuden osallistujan silmistä näkee että tänne kannatti tulla.
Hetket jolloin nauru raikuu tai pöydällinen diabeetikkoja keskittyy samanaikaisesti yhteen asiaan.
Ne hetket kun käsitellään vakavampia aiheita. Kyyneleetkin, halaukset.
Useiden pumppujen samanaikaiset piipittelyt pöydässä.
Tuki ja turva aina saatavilla diabetekseen liittyen.
Tätä yhdistystä pidän elämäntyönäni. Siksi että se on oikeasti mahdollistanut niin paljon suomalaisten ykköstyypin diabeetikoiden kohdalla. Olen saanut aikaiseksi jotain hyvää. Joskus vaikea uskoa, mutta niin se on.
Tarkoitus ei ole kehua itseäni, saatika kerjätä kunniaa. Mustaa valkoisella vain tästä kokonaisvaltaisesta havainnosta.
Suurkiitos puolestani kuuluu kaikille osallistujille, vapaaehtoisille, pienen hallituksen jäsenille ja yhteistyökumppaneille.
Tämän jatkaminen on yksi syy mikä pitää minut kiinni psykiatrisessa hoidossa. Yritän olla sellaisessa kunnossa että edes tätä pystyisin toteuttamaan jatkossa.
Yritän olla vahva, vaikken ole.
Yritän. Ehkä se riittää.
