Ajelin eräänä päivänä vanhan yläasteeni ohi.

Yllättävän vähän kipeitä muistoja luikerteli mieleen, vaikka kyseisessä koulussa olin koulukiusattuna 1,5 vuotta tjsp.

Tilanne eteni sellaiseksi, että myös yksi opettajista lähti mukaan kiusaamiseen. Jossakin vaiheessa napsahti, ja jätin menemättä kouluun 8. luokan hiihtoloman jälkeen.

Vanhempani onnistuivat löytämään minulle erityiskoulun, jossa oli myös muita kiusattuja. Kyseinen koulu toimi Ortonin sairaalan yläkerrassa, ja oppilaina oli myös sairaalan luuoperaatioista toipuvia oppilaita.

Tuosta koulusta on hyvät muistot – rehtorin kanssa sovittiin että koulussa käydään 3-4 päivää viikossa. Opetus oli laadukasta ja yksilöllistä. Koska tein jo silloin IT-alan toimittajana duunia, antoi ATK-opettaja minulle vapautuksen kaikista tunneista jottei niihin kuluteta turhaa aikaa.

Siinä missä erityiskoulusta on hyviä muistoja ja muistoja ylipäätänsä, ei PHYK:sta ole kuin muutamia muistoja, ikäviä sellaisia. Tuntuu siltä kuin muistini olisi blokannut ajan jolloin olin kiusattuna.

Ehkä se on hyväkin asia, sillä juuri nyt en kaipaa lisäahdistuksia päähäni. Pääni voi masennukseen ja ahdistuskohtauksiin nähden suhteellisen hyvin, olen onnellinen ja yritän samalla jaksaa kipujen ja pelon kanssa joka koskee Charcot-jalkaani.

Toisaalta muistivaikeuksia on paljon muutenkin, osin kolmiolääkehuurujen vuoksi. Kenties joskus jos näistä pääsee eroon, muistia vapautuu käsittelyyn.